Rakkaudesta vai häpeästä – mistä tekemisesi lähtee?
Kaksi ihmistä juoksee samaa lenkkiä. Sama aika, sama reitti, sama syke.
Toinen juoksee rakkaudesta itseään kohtaan.
Toinen juoksee häpeästä itseään kohtaan.
Ulospäin ei näe eroa. Mutta sisällä on eri maailma.
Älykello ei tiennyt eroa
Olen juossut tuhansia kilometrejä älykellon tahdittamana. Olen seurannut sykettäni, tahtia, palautumista, VO2 maxia, HRV:tä. Minulla on data viimeisen viiden vuoden ajalta. Tiedän, mitkä aamut ovat olleet minulle hyviä ja mitkä huonoja.
Mikään näistä ei ole virhe. Pidän siitä, että juoksen. Pidän siitä, että mittaan. Jatkan molempia.
Mutta pitkään en huomannut yhtä asiaa.
Osan niistä lenkeistä juoksin siksi, että rakastin itseäni. Osan juoksin siksi, että halusin rangaista itseäni jostain – illan ruuasta, viikon kiireestä, siitä etten ollut tarpeeksi jossain.
Älykello ei tiennyt eroa. Se antoi molemmille saman pisteen. Samat kalorit, sama pulssi, sama voittoisa vihreä väri näytöllä.
Mutta kehossa ero oli valtava.
Kaksi kysymystä – yksi ero
Aloin jossain vaiheessa tunnistaa sen eron itsessäni. Ja kun aloin, tajusin, että koko asia kiteytyy kahteen kysymykseen.
Rakkaudesta tuleva juoksu kysyy:
mikä kantaa minua tänään?
Häpeästä tuleva juoksu kysyy:
mitä minun pitää korjata, että olen hyväksyttävä?
Ensimmäinen kysymys lähtee siitä, että olet jo arvokas. Juoksu on tapa pitää itsestä huolta – rakkauden eleenä, kehon kunnioituksena, hetkenä olla läsnä omassa elämässään.
Toinen kysymys lähtee siitä, että olet keskeneräinen. Juoksu on tapa sovittaa jotain – syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pelkoa. Seuraavan lenkin jälkeen on ehkä taas kelpo ihminen. Hetkeksi.
Ensimmäinen kysymys kantaa vuosikymmeniä. Toinen polttaa sinut loppuun – vaikka data näyttäisi samalta.
SAMA TEKO, ERI JUURI
Tämä ei koske vain juoksua.
Sama pätee kaikkeen muuhun.
Syötkö terveellisesti siksi, että pidät kehostasi hyvää huolta – vai siksi että pelkäät, mitä tapahtuu jos et?
Teetkö töitä siksi, että se on merkityksellistä – vai siksi että lakkaat olemasta arvokas jos pysähdyt?
Meditoitko siksi, että hiljaisuus ruokkii sinua – vai siksi että mieli on taas liian meluisa, ja sinun pitää sammuttaa se?
Johdatko tiimiäsi siksi, että haluat auttaa heitä kasvamaan – vai siksi että sinun pitää olla korvaamaton, ettei kukaan tule tilallesi?
Sama teko. Eri juuri. Eri lopputulos.
Ja se, joka kulkee rinnallasi – kumppani, lapsi, työkaveri – aistii eron, vaikka ei osaisi sanoa mistä on kyse. Rakkaudesta tehty teko rauhoittaa. Häpeästä tehty teko jännittää.
Miksi tämä ero on tärkeä
Voisi ajatella, että kumpi tahansa motivaatio on OK, kunhan teko itse on hyvä. Jos juokset, syöt terveellisesti ja teet töitä – eikö se riitä?
Lyhyellä aikavälillä kyllä. Pitkällä aikavälillä ei.
Häpeästä tehdyt teot eivät koskaan täytä sitä, mitä lupaavat. Koska syy on alussa ehjä – kun teen tämän, olen vihdoin riittävä – mutta aina kun teon suoritat, sisällä oleva häpeä pysyy. Seuraavana päivänä tarvitaan uusi teko. Sitten seuraava. Ja seuraava.
Se väsyttää. Se kuluttaa loppuun. Lopulta se johtaa joko romahdukseen tai kyynisyyteen – ja usein sinä et edes huomaa, missä kohdassa aloit kadota itseltäsi.
Rakkaudesta tehty teko sen sijaan täyttää tekonsa yhteydessä. Se ei tarvitse seuraavaa. Se on jo ollut se, mitä sen piti olla.
Tässä on pieni, hiljainen ero, mutta siitä rakentuu koko elämäntavan suunta.
Miten erotat nämä toisistaan?
En väitä, että se on aina helppoa. Itsekin sotken ne yhä.
Mutta muutama kysymys auttaa:
Ennen tekoa: Miltä kehossa tuntuu juuri nyt? Onko rintakehässä painetta, kireyttä, pakkoa? Vai avoimuutta, uteliaisuutta, halua?
Teon aikana:
Olenko läsnä siinä mitä teen, vai mittaanko jo sitä, milloin tämä on "tarpeeksi"?
Teon jälkeen: Tunnenko olevani kokonaisempi – vai tunnenko heti tarvetta seuraavalle teolle, joka taas olisi "tarpeeksi"?
Jos vastaukset kallistuvat jälkimmäisiin, teko on todennäköisesti tullut häpeästä, ei rakkaudesta.
Ja silloin ei tarvitse lopettaa tekoa. Riittää, että katsoo vielä kerran – mistä tämä oikeasti lähtee?
Mitä tämä tarkoittaa sinulle
En ole kertomassa, että älykello kannattaa heittää pois. Minä pidän omani.
En ole kertomassa, että kuntoilu, optimoitu ruokavalio, työ tai meditaatio ovat pahoja asioita. Ne ovat elämäntaitoja, joita useimmat meistä tarvitsevat.
Sanon vain näin:
Joskus kannattaa pysähtyä kysymään – mistä tämä lähtee?
Jos vastaus on rakkaus – jatka.
Jos vastaus on häpeä – katso vielä kerran.
Koska häpeästä tehdyt teot eivät vie sinua minnekään. Ne vain pitävät sinut samassa kohtaa, eri vaatteissa.
Ja rakkaudesta tehdyt teot kantavat sinua silloinkin, kun kello on mennyt rikki.
Yksi kysymys joka kannattaa kysyä
Valmistuin juuri Helsingin Psykoterapiainstituutista ratkaisukeskeiseksi
lyhytterapeutiksi. Kaksi vuotta koulutusta opetti minulle monta asiaa,
mutta ehkä tärkein oli kuitenkin tämä:
teon ulkokuori ei kerro koko tarinaa. Kysymys on aina siitä, mistä teko
lähtee.
Siksi on yksi kysymys, joka kannattaa palauttaa mieleen yhä uudelleen –
salilla, juoksulenkillä, palaverissa, lautasen ääressä, lapsen kanssa
leikkiessä:
mistä tämä, mitä juuri nyt teen, oikeasti lähtee?
Jos vastaus on rakkaus, sinä olet jo oikealla polulla.
Jos vastaus on häpeä, ja huomaat ettet osaa yksin erottaa näitä kahta
itsessäsi, siitä kannattaa puhua jonkun kanssa.
Sinun ei tarvitse ansaita oikeutta olla olemassa.